Pulinat pois!

Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ja vielä vaikeampaa näyttää olevan vuoden urheilijan valinta. On vuosia, jolloin keskustelua on ollut vähemmän, mutta yleensä mielipiteet jakautuvat ja keskustelua käydään enemmän. Hyvä niin! Suomalaisessa urheilukulttuurissa keskustelua ei ole juuri käyty. Me annamme ”tulosten puhua puolestaan”, uskomme menestykseen, mitaleihin ja voittoihin.

Urheilukulttuurin marginaalissa oleva vammaisurheilu on paralympialiikkeen myötä tullut entistä näkyvämmäksi. Suomalaiset vammaisurheilijat ovat menestyneet aiemminkin, mutta koskaan aikaisemmin menestys ei ole noussut esille samalla tavalla kuin nyt. Suurin osa meistä muistaa vielä Atlantan olympialaiset vuodelta 1996 (ainakin Michael Johnsonin 200m ja 400m voitot sekä Carl Lewisin neljännen kullan), mutta paralympialaisten osalta samanlaisia muistikuvia ei suurimmalla osalla ole. Atlantan paralympialaisista Suomen 13 mitalia saavuttaneesta 65 hengen joukkueesta lähetettiin muutama viikko kisojen jälkeen tunnin kooste. Lontoon kuulumisia saimme kuulla joka kisapäivä.

Oudosta marginaaliliikkeestä on tullut osa urheiluperhettä.

 Vammaisurheilijat ovat näyttäneet olevansa urheilijoita, joilla on halu kehittyä, menestyä, olla parempi kuin muut.  Jokainen vammaisurheilija on tehnyt valintansa. Jokainen on valinnut uransa urheilijana – yksikään heistä ei ole itse valinnut vammaisurheilijan uraa.

Siksi minusta on outoa, että nyt käydään keskustelua periaatteista, ei perusteluista ja valinnasta.

Nyt keskustellaan siitä, että joku jättää periaatteessa äänestämättä – koska kokee periaatteessa olevansa oikeassa pyytäessään erillistä listaa niille toisille urheilijoille, joiden ei periaatteessa pitäisi olla tällä samalla oikeiden urheilijoiden listalla.

Mitäpä jos juteltaisiin niistä perusteluista ja mielipiteistä, ei periaatteista? Vai annetaanko vain tulosten puhua puolestaan?