Keskitytäänkö niihin, jotka ovat jo mukana VAI halutaanko uusia liikkujia ja urheilijoita?

Suomalainen liikuntaväki on nyökytellyt yhteisen vision "Olemme maailman liikkuvin urheilukansa" parissa vuoden päivät. Minä muiden mukana.

Nyökyttelyni ohessa olen pohtinut, mitä visio minulle tarkoittaa. Lopputulos oli kaukana selkeästä, sillä minulle visio tarkoittaa liikkumista, urheilua, menestystä arvokisoissa, esteettömiä lähiliikuntapaikkoja, laadukasta seuratoimintaa, arvokisoja, koko perheen liikuntatapahtumia - kaikille ja koko elämänkaaren aikana.

Maailman liikkuvinta urheilukansaa ei tule ilman monimuotoista seuratoimintaa. Seuroihin on enemmän tulijoita kuin mitä mukaan voidaan ottaa. Edellisessä kansallisessa liikuntatutkimuksessa kerrottiin, että seuroissa liikkuvien lasten ja nuorten lisäksi 258 000 seurojen ulkopuolella olevaa lasta ja nuorta haluaisi osallistua seurojen toimintaan. Vapaaehtoisena seuratyöntekijänä ja päätoimisena urheilujärjestötyöntekijänä tuo luku hätkähdyttää, herättää ja pistää miettimään omaa toimintaani. Onko oikein keskittyä niihin, jotka ovat jo mukana vai pitäisikö luoda edellytyksiä, jotta ne, jotka haluavat tulla mukaan todella pääsisivät mukaan?

Oma motivaationi työntekemiseen liikunnan parissa kumpuaa mahdollisuuksien luomisesta, ovien avaamisesta. Haluan, että liikunnasta ja urheilusta kiinnostuneet pääsevät mukaan. Matalan kynnyksen toiminta, perhepäivät, kokeilutapahtumat ja harrasteryhmät imaisevat tulevaisuuden toivot mukaan liikunnan ja urheilun maailmaan, jossain vaiheessa osa valitsee itselleen urheilijan polun, toisista tulee harrastajia ja seuratoimijoita. Unelmaa vai utopiaa?

Jos keskitymme vain niihin, jotka ovat jo mukana, hukkaamme niiden ainakin 258 000 halukkaan liikkujan lisäksi oman tavoitteemme olla maailman liikkuvin urheilukansa.

Onko vielä vaikea valita?

Voidaanko Leo-Pekka Tähti valita vuoden urheilijaksi?

Sain tänään eteeni kysymyksen: "Voidaanko Leo-Pekka Tähti valita vuoden urheilijaksi?" Tähän oli helppo vastata - tietysti. Tosiasiahan on, että vuodesta  2008 asti vammaisurheilijat ovat olleet mukana samalla äänestyslistalla kaikkien muiden urheilijoiden kanssa. Suomessa ei valita erikseen vuoden naisurheilijaa tai vuoden vammaisurheilijaa. Meillä valitaan Vuoden urheilija. Se kertoo arvostuksesta ja asenteesta. Tästä täydet pisteet.

Vuoden urheilijan titteliä arvostetaan Suomessa todella korkealle. Perinteisten lajien rinnalle nousee uusia lajeja, uusia menestyjiä. Tässä menestyjien joukossa on myös porilainen yleisurheilija Leo-Pekka Tähti, joka on tämän vuoden aikana voittanut kultaa EM-kisoissa, tehnyt ME:n ja voittanut lajinsa arvostetuimman mitalin, paralympiakullan. Miten tällaista menestystä arvostetaan Suomessa?

Kun Suomessa etsitään malleja maailmalta, niin tähän voidaan poimia esimerkki Australiasta. Vuonna 1997 menestyvistä urheilijoista tunnettu Australia valitsi ratakelaaja Louise Sauvagen vuoden urheilijaksi. 

Niin...

Eri lajien urheilijoiden vertailu ja paremmuusjärjestykseen laittaminen on vaikeaa.

Mutta...

Millainen urheilija voidaan valita vuoden urheilijaksi? Millaisia saavutuksia pitää olla? Kuka voidaan valita vuoden urheilijaksi? Kelle menevät täydet pisteet?

Joko olisi aika arvostaa vammaisurheilijoita urheilijoina?

"Jos ei ymmärrä, ei voi ymmärtää"

Ehkäpä tämä auttaa ymmärtämään...
Jos ymmärtämättömyys johtuukin siitä, että ei oikeasti ymmärrä?
Jos ei ole koskaan päässyt vierelle näkemään, miltä tuntuu elämän ensimmäinen laskettelurinne monoskilla?  Jos ei ole koskaan päässyt näkemään kymmenvuotiaan ensimmäisiä askeleita (vedessä, missä se onnistuu)?Jos ei ole koskaan nähnyt iloa ja riemua, joka kehitysvammaisen koripalloilijan kasvoilta paistaa korin jälkeen? Jos ei ole koskaan opastanut näkövammaista vesilätäkköön (anteeksi...)?Jos ei ole päässyt auttamaan jotakuta saavuttamaan unelmaansa? Jos ei ole koskaan joutunut sanomaan "en tiedä, kerro minulle"? Jos näkee ihmisessä vain erilaisuuden?
Jos on aina ollut asiantuntija ja tiennyt.
Jos se johtuisikin vain siitä?

Valintojen tiellä

Viime lauantaina Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:n historian ensimmäinen liittokokous vahvisti VAU:n vision: "Elinvoimainen vammaisurheilu ja -liikunta - yhdessä ja erikseen". Mitä se tarkoittaa? Meille se kertoo, että olemme osa suomalaista liikuntakulttuuria, erilainen, omaleimainen - pieni, mutta elinvoimainen. Ehkä myös äänekäs - positiivisella tavalla.

Yhdessä ja erikseen antaa vammaisurheilun toimijoille kaksi tietä toimia. Uskomme yhdessä tekemiseen, tiimityöhön, kaikille avoimeen liikuntaan ja urheiluun. Mutta samaan aikaan haluamme luoda mahdollisuuksia sellaiselle vertaispohjaiselle toiminnalle, jossa on voimaa ja joka on "se juttu", jota ei voi kukaan muu tarjota. VAU:n kannalta on olennaista muistaa, että nuorena järjestönä meillä ei ole yhteistä historiaa. Meillä on neljä erilaista historiaa, joiden lisäksi tarvitaan muutakin. Viime lauantain valintojen jälkeen meillä on edessämme tie kohti yhteistä tulevaisuutta. Tämän päivän valinnat luovat pohjaa huomisen todellisuudelle. Siksi valinnoilla on väliä.

Valintoja on edessä muitakin. Kenen puolelle asetun? Kenen etuja valvon? Edunvalvojan roolissa olen idealisti. Uskon esimerkkeihin, tien näyttämiseen, oppimiseen. Uskon, että lumipallo kasvaa, mutta että sen kasvaminen vie aikaa. Uskon, että muutos alkaa tekemisestä. Sen aika on nyt. Eikä tämä muutos koske vain vammaisurheilua. Liikuntakulttuurin muutoksessa on nyt mahdollisuus tehdä tulevaisuutta, mutta sitä ennen pitää tehdä valintoja. Kenen etuja silloin valvotaan?

Win - win?

Win-Win. Kuinka monella meistä on oikeasti verkostoja ja kumppanuuksia, joissa toimitaan aidosti win-win -ajatukselle? Myönnän olleeni onnekas, sillä työurani aikana eteeni on tullut inspiroivia kehittäjiä, jotka haluavat kehittää, löytää uusia ratkaisuja, luoda uutta, kokeilla ja jotka ovat uskaltaneet myös epäonnistua. Minusta epäonnistumiset kertovat kuka haluaa menestyä ja kuka luovuttaa.
Epäonnistumiset tarjoavat aidon maaperän onnistumiselle, kasvamiselle, kehittymiselle - ja menestykselle. Mutta silti pelkäämme epäonnistumista ja kasvojen menettämistä niin paljon, että emme loppujen lopuksi uskalla myöskään onnistua.
Win-win -ihmisten kanssa uskaltaa onnistua ja lähteä uusille poluille. Joskus kyse on paluusta juurille, askeleen ottamisesta taaksepäin, jotta pääsisi kaksi eteenpäin. Olennaista on, että win-win onnistuu vain, jos kaikki osapuolet ymmärtävät, että parhaaseen lopputulokseen päästään yhdessä. Lopputulokseen ei välttämättä saa omaa "puumerkkiä", mutta se ei olekaan win-win -ihmiselle motiivi. Sisäinen motivaatio luoda uutta, olla parempi kuin ennen, ajaa eteenpäin.
Mistä tällaisia win-win -ihmisiä löytyy?
Läheltä. Toivottavasti. Liikkelle pitää lähteä itsestä. Jos en ole valmis laittamaan itseäni likoon yhteisen tavoitteen puolesta, en voi pyytää muitakaan mukaan. Muutos lähtee minusta. Meistä. Yhteisestä tekemisestä. Halusta puhaltaa yhteiseen hiileen.
Vammaisurheilussa puhaltavat integraation ja inkluusion tuulet. Tulosta, menestystä, uusia urheilijoita, harrastajia, valmentajia, ohjaajia, avustajia, tapahtumia ja onnistumisia ei synny kuin yhteistyöllä, tarvitaan halu olla win-win -ihminen.
Löytyisikö sellaista yhteistä halua?