Liikkuis, jos pääsis liikkumaan?!

Torstaina 18.12.2013 Säätytalolla julkitettiin Valtion liikuntaneuvoston toimesta Arviointi valtion liikuntatoimen määrärahojen kasvun tulokssista hallituskaudella 2007-2011. Kaikkineen tuhti paketti, taustalla rohkeaa tarttumista arviointiin - mitä toki suosittelen monelle muullekin taholle kuin ainoastaan liikuntaneuvostolle.

Kuuntelin Leena Harkimon, Esko Rannon, Minna Paajasen ja Harri Syväsalmen viestiä suomalaisten liikkumisesta ja liikkumattomuudesta, syistä ja seurauksista. Miten suomalaiset saisi liikkeelle? Miten innostaa ja kannustaa? Miten luoda olosuhteita? Millaisia liikuntapaikkoja tarvitsemme? Miten ottaa nuoret entistä paremmin huomioon?

Esille nostettujen kysymysten lisäksi minä kysyisin MISTÄ MATKAT? Mitä tekemistä tällä kysymyksellä on liikkumisen ja harrastamisen kanssa?

Monen liikkujan arkea on se, että lenkille lähdetään kotiovelta, salille ja jumppaan mennään julkisella kulkuneuvolla/fillarilla/omalla autolla. Entäpä jos tennareiden síjaan kulkuneuvona on pyörätuoli? Mitä sitten, jos näkövamman vuoksi ei ole ajokorttia, ei voi ajaa pyörää ja tarvitsee oppaan liikkumiseen?

Silloin vapaa-ajalla käytössä on pääsääntöisesti 18 yhdensuuntaista matkaa / kuukausi. Kokeile, miltä tuntuu elää kuukausi niin, että voit käydä vapaa-ajallasi kaupassa, harrastuksissa, kyläilemässä tai urheilemassa yhteensä 9 kertaa.

Toisille kokeilusi on todellisuutta ja arkea.

#asenne #vamma #voikoollapahempaa

"Älä jeesustele", luki saamassani lyhyessä ja ytimekkäässä sähköpostissa. Melkein kilahdin... mutta jäin miettimään, mikä saa ihmisen kirjoittamaan niin.

Olin Urheilugaalan jälkimainingeissa kommentoinut olevani pettynyt siihen, että vammaisurheilijat ovat edelleen (yllättävän) monen silmissä ensin vammaisia ja sitten vasta urheilijoita. Ja kommenttini oli liikaa, aivan liikaa.

Minulle vammaisurheilu on opettanut, että elämä yllättää. Kaikkeen ei voi valmistautua. Muita ei tarvitse miellyttää, mutta itsensä kanssa pitää olla sinut. Kukaan ei tee asioita puolestasi, mutta usein joutuu turvautumaan muiden apuun. Nöyryys kasvattaa.

Tulin lopputulokseen, että toivon, että minulle kirjoittanut henkilö ei koe elämässään yllätyksiä. Ei ainakaan vammaisuuteen liittyvää. Matka uuteen itseensä voi olla liian pitkä.

Se siitä kilahduksesta. Jäljelle jäi vain häivähdys sääliä kirjoittajaa kohtaan.

Pulinat pois!

Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ja vielä vaikeampaa näyttää olevan vuoden urheilijan valinta. On vuosia, jolloin keskustelua on ollut vähemmän, mutta yleensä mielipiteet jakautuvat ja keskustelua käydään enemmän. Hyvä niin! Suomalaisessa urheilukulttuurissa keskustelua ei ole juuri käyty. Me annamme ”tulosten puhua puolestaan”, uskomme menestykseen, mitaleihin ja voittoihin.

Urheilukulttuurin marginaalissa oleva vammaisurheilu on paralympialiikkeen myötä tullut entistä näkyvämmäksi. Suomalaiset vammaisurheilijat ovat menestyneet aiemminkin, mutta koskaan aikaisemmin menestys ei ole noussut esille samalla tavalla kuin nyt. Suurin osa meistä muistaa vielä Atlantan olympialaiset vuodelta 1996 (ainakin Michael Johnsonin 200m ja 400m voitot sekä Carl Lewisin neljännen kullan), mutta paralympialaisten osalta samanlaisia muistikuvia ei suurimmalla osalla ole. Atlantan paralympialaisista Suomen 13 mitalia saavuttaneesta 65 hengen joukkueesta lähetettiin muutama viikko kisojen jälkeen tunnin kooste. Lontoon kuulumisia saimme kuulla joka kisapäivä.

Oudosta marginaaliliikkeestä on tullut osa urheiluperhettä.

 Vammaisurheilijat ovat näyttäneet olevansa urheilijoita, joilla on halu kehittyä, menestyä, olla parempi kuin muut.  Jokainen vammaisurheilija on tehnyt valintansa. Jokainen on valinnut uransa urheilijana – yksikään heistä ei ole itse valinnut vammaisurheilijan uraa.

Siksi minusta on outoa, että nyt käydään keskustelua periaatteista, ei perusteluista ja valinnasta.

Nyt keskustellaan siitä, että joku jättää periaatteessa äänestämättä – koska kokee periaatteessa olevansa oikeassa pyytäessään erillistä listaa niille toisille urheilijoille, joiden ei periaatteessa pitäisi olla tällä samalla oikeiden urheilijoiden listalla.

Mitäpä jos juteltaisiin niistä perusteluista ja mielipiteistä, ei periaatteista? Vai annetaanko vain tulosten puhua puolestaan?

Pieni pohdinta lasten urheilusta

Pieni pohdinta lasten urheilusta:

Minä, lapsi vs. minä, aikuinen

Mitä harrastaminen, pelaaminen lapselle tarkoittaa?

Ennen peliä ja turnausta pääsee juttelemaan kavereiden kanssa tulevista peleistä, saa jännittää, vaikkei sitä myöntäisikään. Ennen peliä saa pakata oman kassin ja yrittää muistaa ottaa mukaan kaiken, mitä tarvitsee. Ennen peliä kuunnellaan myös valmentajaa, pidetään huoli omasta kassista ja juomapullosta. Pelissä pääsee kokeilemaan omia taitoja, yrittämään sellaista, mitä ollaan harjoituksissa ja pihoilla kokeiltu.

Pelissä tulee vaikeita hetkiä, jolloin mikään ei tunnu onnistuvan. Silloin mennään vain eteenpäin ja yritetään uudelleen ja uudelleen. Pelissä tulee myös hetkiä, jolloin kaikki onnistuu. Silloinkin mennään eteenpäin. Pelin jälkeen heitetään yläfemmoja tai ollaan päät allapäin, riippuen tuloksesta. Silti katsotaan eteenpäin, siihen tulevaan peliin. Päivän päätteeksi syödään mokkaruutu ja juodaan mehua.

Peli on vain peliä, mutta silti pelissä opitaan elämässä tärkeitä taitoja.

Mitä lapsen harrastus on aikuiselle?

Se voi olla tapa päästä toteuttamaan omia unelmia, joihin ei ollut mahdollisuuksia. Se voi olla paikka päästä huutamaan ohjeita, antamaan palautetta ja istumaan kädet puuskassa. Se voi olla myös vastaamista sähköposteihin, joita kännykkään tipahtelee. Se voi olla kilpailua, halua voittaa ja olla parempi kuin muut. Se voisi myös olla kannustamista, tukemista ja tsemppaamista tappion jälkeen.

Onneksi voin ihan itse vaikuttaa millainen aikuinen olen. Lyttäänkö epäonnistumisen jälkeen vai kannustanko vaikeana hetkenä, silloin kun harmittaa? Ei pitäisi olla vaikea valita.