Mitä on erilaisuus?

Pitkän prosessin jälkeen VAU ja Paralympiakomitea saivat kuvattua, miltä näyttää vammaisurheilijan polku. Monta kertaa tämän työn aikana tuli keskustelua aiheesta, tarvitaanko tällaista ja jos, niin miksi? Onko vammaisurheilijan polku erilainen? Eihän se voi olla? Miksi tarvitaan oma? Kun vielä lisätään, että ei ole olemassa sellaista yksittäistä lajia kuin vammaisurheilu, vaan jokaisella vammaisurheilun lajilla on tietysti omat erityispiirteensä, niin pitää myöntää kyseenalaistajien olleen vahvoilla.

 

Vammaisurheilijan polulla on kuitenkin kaksi erityispiirrettä, jotka pitää tunnistaa. Osa urheilijoista tulee polulle vasta aikuisena. Vammaisurheilun eri lajeissa on esimerkkejä siitä, että lajin pariin tulee aikuinen aloittelija. Tällä urheilijalla saattaa olla taustalla jo pitkä ja menestyksekäs ura urheilun parissa, jonka vamma tai sairaus on päättänyt. Uusi urheilun ura vammaisurheilussa alkaa aloittelijana. Sanomatta on selvää, että tällaisen urheilijan elämänkokemukset ovat tehneet tehtävänsä – psyyke, fysiikka ja asenne ovat huippuluokkaa. Siinä on valmentajalla tekemistä! Onneksi meiltä on tähän saakka löytynyt valmentajia, jotka tarttuvat tällaisiin ”haasteisiin”. Olen sitä mieltä, että ei ole parempaa valmentajakoulua kuin se, että joudut miettimään miten opetat aloittelijaa. Tässä tapauksessa vielä varsin erilaista aloittelijaa!

 

Osa urheilijoista on vammaisia elämänsä ensimmäisistä metreistä lähtien. Heidän polullaan on myös erityispiirteitä, jotka liittyvät kuntoutukseen, koululiikuntaan ja liikuntaharrastuksiin. Nykyisin lapset menevät lähipäiväkotiin, lähikouluun ja myös samaan urheiluseuraan ikäistensä kanssa. Suunta on juuri niin kuin pitääkin. Koulun jälkeen mennään opiskelemaan ja töihin, aivan kuten muutkin. (Tässä meillä on vielä iso tekemisen paikka!)

 

Toinen erityisesti tunnistettavista asioista on luokittelu. Tässä tullaan vammaisurheilun kiperään kysymykseen. Kuka saa kilpailla missäkin lajissa? Kaikki ovet eivät ole kaikille auki. Luokittelu on kuitenkin ainoa tapa (tosin julma sellainen, sillä se sulkee jotkut kokonaan ulkopuolelle) mahdollistaa tasavertainen kilpailu.

 

Näiden erityispiirteiden huomioimisen lisäksi vammaisurheilijan polulle tuli kaksi lisäaskelta – tietoisuuden lisääminen ja kokeilu. Tällä hetkellä Paralympiakomitean pyörittämä Para School Day kiertää kouluja, jotta yhä useampi koululainen tietäisi, mitä se vammaisurheilu on ja millaista on pelata maalipalloa. Viime marraskuussa Tampereella lähes 500 koululaista osallistui Erilaiseen koulupäivään Apuvälinemessujen Liikuntamaassa. Vammaisurheilun lajit ovat erilaisia, kiinnostavia ja houkuttelevia. Mitä enemmän vammaisurheilusta ja -liikunnasta tietää, sitä tavallisemmalta se tuntuu. Mitä tavallisemmalta joku tuntuu, sitä vähemmän kohtaamme ennakkoluuloja. Ja kun olemme niin pitkällä, monen vammaisurheilijan polku on paljon helpompi kulkea.

 

Otsikon kysymykseen ”Mitä on erilaisuus?” vastaan samoin kuin liikuntakulttuurin ovien avaajana toiminut Kaikille Avoin –ohjelma (2007-2010):

”Erilaisuus on rikkaus ja kaikkia toimijoita hyödyttävä asia.”

 

Minulla ei ole edelleenkään siihen mitään lisättävää.  

Liikkuis, jos pääsis liikkumaan?!

Torstaina 18.12.2013 Säätytalolla julkitettiin Valtion liikuntaneuvoston toimesta Arviointi valtion liikuntatoimen määrärahojen kasvun tulokssista hallituskaudella 2007-2011. Kaikkineen tuhti paketti, taustalla rohkeaa tarttumista arviointiin - mitä toki suosittelen monelle muullekin taholle kuin ainoastaan liikuntaneuvostolle.

Kuuntelin Leena Harkimon, Esko Rannon, Minna Paajasen ja Harri Syväsalmen viestiä suomalaisten liikkumisesta ja liikkumattomuudesta, syistä ja seurauksista. Miten suomalaiset saisi liikkeelle? Miten innostaa ja kannustaa? Miten luoda olosuhteita? Millaisia liikuntapaikkoja tarvitsemme? Miten ottaa nuoret entistä paremmin huomioon?

Esille nostettujen kysymysten lisäksi minä kysyisin MISTÄ MATKAT? Mitä tekemistä tällä kysymyksellä on liikkumisen ja harrastamisen kanssa?

Monen liikkujan arkea on se, että lenkille lähdetään kotiovelta, salille ja jumppaan mennään julkisella kulkuneuvolla/fillarilla/omalla autolla. Entäpä jos tennareiden síjaan kulkuneuvona on pyörätuoli? Mitä sitten, jos näkövamman vuoksi ei ole ajokorttia, ei voi ajaa pyörää ja tarvitsee oppaan liikkumiseen?

Silloin vapaa-ajalla käytössä on pääsääntöisesti 18 yhdensuuntaista matkaa / kuukausi. Kokeile, miltä tuntuu elää kuukausi niin, että voit käydä vapaa-ajallasi kaupassa, harrastuksissa, kyläilemässä tai urheilemassa yhteensä 9 kertaa.

Toisille kokeilusi on todellisuutta ja arkea.

#asenne #vamma #voikoollapahempaa

"Älä jeesustele", luki saamassani lyhyessä ja ytimekkäässä sähköpostissa. Melkein kilahdin... mutta jäin miettimään, mikä saa ihmisen kirjoittamaan niin.

Olin Urheilugaalan jälkimainingeissa kommentoinut olevani pettynyt siihen, että vammaisurheilijat ovat edelleen (yllättävän) monen silmissä ensin vammaisia ja sitten vasta urheilijoita. Ja kommenttini oli liikaa, aivan liikaa.

Minulle vammaisurheilu on opettanut, että elämä yllättää. Kaikkeen ei voi valmistautua. Muita ei tarvitse miellyttää, mutta itsensä kanssa pitää olla sinut. Kukaan ei tee asioita puolestasi, mutta usein joutuu turvautumaan muiden apuun. Nöyryys kasvattaa.

Tulin lopputulokseen, että toivon, että minulle kirjoittanut henkilö ei koe elämässään yllätyksiä. Ei ainakaan vammaisuuteen liittyvää. Matka uuteen itseensä voi olla liian pitkä.

Se siitä kilahduksesta. Jäljelle jäi vain häivähdys sääliä kirjoittajaa kohtaan.

Pulinat pois!

Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ja vielä vaikeampaa näyttää olevan vuoden urheilijan valinta. On vuosia, jolloin keskustelua on ollut vähemmän, mutta yleensä mielipiteet jakautuvat ja keskustelua käydään enemmän. Hyvä niin! Suomalaisessa urheilukulttuurissa keskustelua ei ole juuri käyty. Me annamme ”tulosten puhua puolestaan”, uskomme menestykseen, mitaleihin ja voittoihin.

Urheilukulttuurin marginaalissa oleva vammaisurheilu on paralympialiikkeen myötä tullut entistä näkyvämmäksi. Suomalaiset vammaisurheilijat ovat menestyneet aiemminkin, mutta koskaan aikaisemmin menestys ei ole noussut esille samalla tavalla kuin nyt. Suurin osa meistä muistaa vielä Atlantan olympialaiset vuodelta 1996 (ainakin Michael Johnsonin 200m ja 400m voitot sekä Carl Lewisin neljännen kullan), mutta paralympialaisten osalta samanlaisia muistikuvia ei suurimmalla osalla ole. Atlantan paralympialaisista Suomen 13 mitalia saavuttaneesta 65 hengen joukkueesta lähetettiin muutama viikko kisojen jälkeen tunnin kooste. Lontoon kuulumisia saimme kuulla joka kisapäivä.

Oudosta marginaaliliikkeestä on tullut osa urheiluperhettä.

 Vammaisurheilijat ovat näyttäneet olevansa urheilijoita, joilla on halu kehittyä, menestyä, olla parempi kuin muut.  Jokainen vammaisurheilija on tehnyt valintansa. Jokainen on valinnut uransa urheilijana – yksikään heistä ei ole itse valinnut vammaisurheilijan uraa.

Siksi minusta on outoa, että nyt käydään keskustelua periaatteista, ei perusteluista ja valinnasta.

Nyt keskustellaan siitä, että joku jättää periaatteessa äänestämättä – koska kokee periaatteessa olevansa oikeassa pyytäessään erillistä listaa niille toisille urheilijoille, joiden ei periaatteessa pitäisi olla tällä samalla oikeiden urheilijoiden listalla.

Mitäpä jos juteltaisiin niistä perusteluista ja mielipiteistä, ei periaatteista? Vai annetaanko vain tulosten puhua puolestaan?

Pieni pohdinta lasten urheilusta

Pieni pohdinta lasten urheilusta:

Minä, lapsi vs. minä, aikuinen

Mitä harrastaminen, pelaaminen lapselle tarkoittaa?

Ennen peliä ja turnausta pääsee juttelemaan kavereiden kanssa tulevista peleistä, saa jännittää, vaikkei sitä myöntäisikään. Ennen peliä saa pakata oman kassin ja yrittää muistaa ottaa mukaan kaiken, mitä tarvitsee. Ennen peliä kuunnellaan myös valmentajaa, pidetään huoli omasta kassista ja juomapullosta. Pelissä pääsee kokeilemaan omia taitoja, yrittämään sellaista, mitä ollaan harjoituksissa ja pihoilla kokeiltu.

Pelissä tulee vaikeita hetkiä, jolloin mikään ei tunnu onnistuvan. Silloin mennään vain eteenpäin ja yritetään uudelleen ja uudelleen. Pelissä tulee myös hetkiä, jolloin kaikki onnistuu. Silloinkin mennään eteenpäin. Pelin jälkeen heitetään yläfemmoja tai ollaan päät allapäin, riippuen tuloksesta. Silti katsotaan eteenpäin, siihen tulevaan peliin. Päivän päätteeksi syödään mokkaruutu ja juodaan mehua.

Peli on vain peliä, mutta silti pelissä opitaan elämässä tärkeitä taitoja.

Mitä lapsen harrastus on aikuiselle?

Se voi olla tapa päästä toteuttamaan omia unelmia, joihin ei ollut mahdollisuuksia. Se voi olla paikka päästä huutamaan ohjeita, antamaan palautetta ja istumaan kädet puuskassa. Se voi olla myös vastaamista sähköposteihin, joita kännykkään tipahtelee. Se voi olla kilpailua, halua voittaa ja olla parempi kuin muut. Se voisi myös olla kannustamista, tukemista ja tsemppaamista tappion jälkeen.

Onneksi voin ihan itse vaikuttaa millainen aikuinen olen. Lyttäänkö epäonnistumisen jälkeen vai kannustanko vaikeana hetkenä, silloin kun harmittaa? Ei pitäisi olla vaikea valita.

Keskitytäänkö niihin, jotka ovat jo mukana VAI halutaanko uusia liikkujia ja urheilijoita?

Suomalainen liikuntaväki on nyökytellyt yhteisen vision "Olemme maailman liikkuvin urheilukansa" parissa vuoden päivät. Minä muiden mukana.

Nyökyttelyni ohessa olen pohtinut, mitä visio minulle tarkoittaa. Lopputulos oli kaukana selkeästä, sillä minulle visio tarkoittaa liikkumista, urheilua, menestystä arvokisoissa, esteettömiä lähiliikuntapaikkoja, laadukasta seuratoimintaa, arvokisoja, koko perheen liikuntatapahtumia - kaikille ja koko elämänkaaren aikana.

Maailman liikkuvinta urheilukansaa ei tule ilman monimuotoista seuratoimintaa. Seuroihin on enemmän tulijoita kuin mitä mukaan voidaan ottaa. Edellisessä kansallisessa liikuntatutkimuksessa kerrottiin, että seuroissa liikkuvien lasten ja nuorten lisäksi 258 000 seurojen ulkopuolella olevaa lasta ja nuorta haluaisi osallistua seurojen toimintaan. Vapaaehtoisena seuratyöntekijänä ja päätoimisena urheilujärjestötyöntekijänä tuo luku hätkähdyttää, herättää ja pistää miettimään omaa toimintaani. Onko oikein keskittyä niihin, jotka ovat jo mukana vai pitäisikö luoda edellytyksiä, jotta ne, jotka haluavat tulla mukaan todella pääsisivät mukaan?

Oma motivaationi työntekemiseen liikunnan parissa kumpuaa mahdollisuuksien luomisesta, ovien avaamisesta. Haluan, että liikunnasta ja urheilusta kiinnostuneet pääsevät mukaan. Matalan kynnyksen toiminta, perhepäivät, kokeilutapahtumat ja harrasteryhmät imaisevat tulevaisuuden toivot mukaan liikunnan ja urheilun maailmaan, jossain vaiheessa osa valitsee itselleen urheilijan polun, toisista tulee harrastajia ja seuratoimijoita. Unelmaa vai utopiaa?

Jos keskitymme vain niihin, jotka ovat jo mukana, hukkaamme niiden ainakin 258 000 halukkaan liikkujan lisäksi oman tavoitteemme olla maailman liikkuvin urheilukansa.

Onko vielä vaikea valita?

Voidaanko Leo-Pekka Tähti valita vuoden urheilijaksi?

Sain tänään eteeni kysymyksen: "Voidaanko Leo-Pekka Tähti valita vuoden urheilijaksi?" Tähän oli helppo vastata - tietysti. Tosiasiahan on, että vuodesta  2008 asti vammaisurheilijat ovat olleet mukana samalla äänestyslistalla kaikkien muiden urheilijoiden kanssa. Suomessa ei valita erikseen vuoden naisurheilijaa tai vuoden vammaisurheilijaa. Meillä valitaan Vuoden urheilija. Se kertoo arvostuksesta ja asenteesta. Tästä täydet pisteet.

Vuoden urheilijan titteliä arvostetaan Suomessa todella korkealle. Perinteisten lajien rinnalle nousee uusia lajeja, uusia menestyjiä. Tässä menestyjien joukossa on myös porilainen yleisurheilija Leo-Pekka Tähti, joka on tämän vuoden aikana voittanut kultaa EM-kisoissa, tehnyt ME:n ja voittanut lajinsa arvostetuimman mitalin, paralympiakullan. Miten tällaista menestystä arvostetaan Suomessa?

Kun Suomessa etsitään malleja maailmalta, niin tähän voidaan poimia esimerkki Australiasta. Vuonna 1997 menestyvistä urheilijoista tunnettu Australia valitsi ratakelaaja Louise Sauvagen vuoden urheilijaksi. 

Niin...

Eri lajien urheilijoiden vertailu ja paremmuusjärjestykseen laittaminen on vaikeaa.

Mutta...

Millainen urheilija voidaan valita vuoden urheilijaksi? Millaisia saavutuksia pitää olla? Kuka voidaan valita vuoden urheilijaksi? Kelle menevät täydet pisteet?

Joko olisi aika arvostaa vammaisurheilijoita urheilijoina?