"Älä jeesustele", luki saamassani lyhyessä ja ytimekkäässä sähköpostissa. Melkein kilahdin... mutta jäin miettimään, mikä saa ihmisen kirjoittamaan niin.
Olin Urheilugaalan jälkimainingeissa kommentoinut olevani pettynyt siihen, että vammaisurheilijat ovat edelleen (yllättävän) monen silmissä ensin vammaisia ja sitten vasta urheilijoita. Ja kommenttini oli liikaa, aivan liikaa.
Minulle vammaisurheilu on opettanut, että elämä yllättää. Kaikkeen ei voi valmistautua. Muita ei tarvitse miellyttää, mutta itsensä kanssa pitää olla sinut. Kukaan ei tee asioita puolestasi, mutta usein joutuu turvautumaan muiden apuun. Nöyryys kasvattaa.
Tulin lopputulokseen, että toivon, että minulle kirjoittanut henkilö ei koe elämässään yllätyksiä. Ei ainakaan vammaisuuteen liittyvää. Matka uuteen itseensä voi olla liian pitkä.
Se siitä kilahduksesta. Jäljelle jäi vain häivähdys sääliä kirjoittajaa kohtaan.
